tiistai 26. huhtikuuta 2016

Long time no see

Ihan kohtuuttoman pitkä tauko on ollut täältä blogimaailmasta, tai siis olenhan minä lukemassa käynyt ja kommentoinutkin, mutta omat tekstit on olleet ihan jäissä, jotenkin ei vaan ole ollut oikein mitään asiantynkää ja kuvistakin on ollut vähän puutetta... Eilen kokeilin Lightroomilla käsitellä kuvia, mutta en jostain syystä saanut  osannut tallentaa niitä, helppo ohjelma muka, pyh sanon minä.

Kiitos teille kaikille kannustavista ja kauniista sanoistanne edelliseen postaukseen! Olen tyytyväinen, että kirjoitin ajatukseni ylös, se on ollut jotenkin selkeyttävää itsellekin ja samalla olen saanut vähän etäisyyttä asiaan, tulevaisuus näyttää, miten asia etenee vai eteneekö mitenkään...

Meillä on ollut kovin hevosmaista elämää viime aikoina, yllätys, Olen viime aikoina viettänyt kaikki kauniit lauantait sisätiloissa ja sunnuntaisin onkin sitten onnistuneesti satanut, olen voinut olla toistaiseksi tekemättä pihatöitä sen suuremmin ja pesemättä ikkunoita... Ehkäpä nyt vapun tienoilla noita voisi yrittää, tai sitten ei...

Viime viikonloppuna vietimme lauantaina 4 tuntia Ideaparkissa, siellä kun järjestettiin oikein sisällä kepparikisat ja osallistujiahan riitti :) Täytyy kyllä sanoa, että kisat olivat tosi hienosti organisoitu ja rata oli upea! Jokainen kilpailija sai palkinnon, ruusukkeen ja Sinellin-lahjakortin (jolla voi ostaa vaikka vähän kepparin valmistustarvikkeita kuten meillä :D):
Tyttären itse tekemä keppari , jolla kisattiin lauantaina ensimmäisen kerran :)



Mutta tulipahan todettua, kuten pikkuvelikin, että rankkaa on tuo ostarilla notkuminen ja shoppailu, ei ole minusta siihen, onneksi tosi harvoin sitä tulee kokeiltuakaan. Pikkuveli jaksoi loistavasti notkua tuon ajan Ideaparkissa, toki se vaati yhden pehmiksen, syömisen Subwayssa ja yhden rullalaudan :D

Edellisen viikonlopun lauantai vietettiin oikealla tallilla, minä buffassa ja tyttö ratsastamassa, koulukisoissa ja täytyy sanoa, että näissäkin kisoissa riitti osallistujia... Olin jotenkin ajatellut viettäväni buffassa muutaman tunnin ja kotiutuvani, mutta aloitimme klo 12.30 ja olimme kotona vähän kahdeksan jälkeen illalla... Vähän olin arvioinut väärin tuon ajan kulumisen...
Koulukisoissa pitää olla asianmukainen asustus ja niinpä lähetin kisoja edeltävästi isän ja tyttären ostoksille, valkoiset ratsastushousut puuttuivat, olisi kannattanut vaan jättää isäntä siivoamaan kotiin ja lähteä itse :D. Olin netistä katsonut, että noin 40€ maksavat valkoiset housut ja isännälle tätä teroitin lähtiessä, noh, kotiin tulivat huomattavasti kalliimpien housujen kanssa, kun ne olivat tyttärestä olleet NIIN paljon paremmat :). Iskä on siis kiedottu pikkusormen ympärille...

Että sellaisia tänne meille tällä kertaa, melko hevosmaista etten sanoisi...

Vapuksi on simat pullotettu, saas nähdä onnistuuko, yleensä ei ole onnistunut. Esikoinen pääsee lomille armeijasta jo torstaina ja munkkeja pitänee tehdä ja jos ilma sallii niin käydä vapputorilla lasten kanssa metrilakua hakemassa, muuta en tylsänä äitinä ole koskaan oikein suostunut ostamaan... Siinäpä meidän hurjat vappusuunnitelmat, mitäs suunnitelmia siellä suunnalla on?

Mistä haluaisit lukea täällä blogissa, haluaisitko esittää jonkun toivomuksen, otan mielelläni vastaan sellaisia ja kysyäkin saa jos mielen päällä on jotain mitä tekisi mielesi kysäistä :D

Ihanaa vapun odotusta teille kaikille ja iso kiitos, että käytte täällä, ihan jokaiselle teistä!





tiistai 12. huhtikuuta 2016

Alkaneen viikon ajatelmia...












Nyt en tiedä julkaisenko tätä koskaan, toisaalta asia painaa mieltäni ja haluan sen johonkin kirjoittaa, toisaalta sitten taas tiedän, että tämä samainen ihminen saattaa tästäkin loukkaantua ja pahoittaa mielensä...
Sain  sähköpostia, joka pisti miettimään... Eräs tuttu ihminen oli kokenut kommenttini yhdessä blogissa itseään loukkaavaksi ja arvostelevaksi, vaikka todellakaan ei ollut tarkoitus, en  kommenttia kirjoittaessani ajatellut, että siitä joku voisi loukkaantua, no vähänpä tiesin...

Tuota sähköpostia lukiessani en voinut samalla olla miettimättä tuota Tiian viime viikkoista postausta syyllisyyden tunteesta ja siitä, miksi aina ensimmäisenä tulee mieleen, että on tehnyt jotain väärin tai että joku juttu kohdistuu juuri itseen, ottaa henkilökohtaisesti asioita, joita ei ole sellaisiksi tarkoitettu? Mikä saa ihmisen ajattelemaan, että hän on päällimmäisenä ajatuksissa ja kaikki mitä kirjoitan koskee häntä tai hänen elämäänsä?


Samassa sähköpostissa sain kehotuksen olla kopioimatta toisten kommentteja, mielestäni en ole tähän syyllistynyt, toki kommenttini voivat olla hyvinkin samansuuntaisia kuin muilla, jos joku kuva on kaunis niin se on kaunis tai joku idea kiva tai uudistus on mielestäni kiva, niin mitäs siinä sitten muutakaan sanomaan. En ole kovin hyvä käyttämään sanoja ja kirjoittamaan joten kommenttini eivät kyllä ole mitenkään erikoislaatuisia tai varmaan mitenkään mieleen painuvia, mutta ihan omia, aitoja kommenttejani joka tapauksessa.

Tuossa sähköpostissa tuli myös esiin, hänen ajatuksensa siitä, että en ole tyytyväinen elämääni, haikailen jotain muuta kuin mitä minulla on. Hän kirjoitti, että esitän elämäni olevan jotain muuta kuin se on, haluan elämäni näyttävän täydelliseltä vaikkei se sitä olekaan... Mietin kyllä, että mikä ihme saa kirjoittajan ajattelemaan tuolla tavalla. Mielestäni en ole esittänyt elämäni olevan muuta kuin se on, ei todellakaan täydellistä, kaikkea muuta... Ihan normaalia elämää, ongelmineen ja murheineen, vähemmän onnistuneine päivineen ja vähän paremmin onnistuneine päivineen. Haluaisinpa tietää, mistä hän on saanut kuvan, että esitän eläväni täydellistä elämää, siihen hän ei tokikaan vastannut, vaikka kysyinkin...  Totta on, että en ole blogissa ongelmiani ruotinut enkä kaikkia epätyydyttäviä kohtia elämästäni nostanut esiin, mutta ajattelen kyllä, että se on minun oikeuteni, haluan säilyttää blogin kivana paikkana ja säilöä sinne niitä mukavia asioita ja mukavia muistoja.

Sähköpostin lähettäjä sai aikaan sen, minkä hän varmasti halusikin, pahoitti mieleni. Mutta siitäkin huolimatta päivä oli lopulliselta merkiltään plussaa, ruokapöytäkeskustelu miehen ja lasten kanssa ja pitkä kävelylenkki hyvän ystävän ja koiralauman kanssa karkoitti pahan mielen ja toi tilalle roppakaupalla kivaa ajateltavaa ja odotettavaa.

Enpä tiedä, monenlaisia ajatuksia sai tuo eilinen sähköpostien vaihto mieleeni, mutta ehkäpä nyt päällimmäisenä sen, että elämäni on oikein hyvää ilman näitä ihmisiä siinä, vaikka välillä olenkin elätellyt toivoa sovinnosta ja yhteisistä asioista. Kuten laitoin eilen instatilillekin ajatuksen:

"Anteeksiantaminen  on  helppoa, mutta  uudelleen luottaminen onkin sitten ihan eri tarina"
Eli enpä tiedä, onko valitulta tieltä enää paluuta, onko mitään mahdollisuutta löytää luottamusta puolin ja toisin enää takaisin, aika näyttänee sen...

 
 
Kuvat ovat parin vuoden takaiselta Firenzen reissultani, juuri yhtenä päivänä mietin, miten voimaantuneeksi koin itseni tuon reissun jälkeen ja edelleen nämä kuvat auttavat palauttamaan mieleen sen hyvän olon, joka tuon reissun jälkeen vallitsi pitkään. Elättelen vielä toivoa päästä sinne uudelleen, minä rakastan Italiaa ja etenkin pohjois-Italiaa.

Mukavaa viikon jatkoa teille kaikille!
Olkaa ystävällisiä toisillenne!



torstai 7. huhtikuuta 2016

Rakkaat huonekalut

Blogeissa on näkynyt postauksia The Huonekaluista ja Mööbeleistä, niistä rakkaista, sellaisista, joista ei koskaan haluaisi luopua... Meillä on näitä myös muutamia, en sano, ettenkö voisi luopua jos olisi tarvetta, mutta eivät nämä ihan ensimmäisiä kohteita ole, joista eroon hankkiutuisin. Nämä kaikki huonekalut ovat kulkeutuneet meille läheisten ja rakkaiden sukulaisten kodeista, niillä on omaa tarinaansa kerrottavanaan ja siksi ne ovat meille ja minulle arvokkaita.

Ylä- ja alakuvassa oleva lipasto on edesmenneen mummuni ja pappani vanha. Se löytyi kotitalostani kellarin perukoilta huonossa kunnossa, kun kotitalo tyhjennettiin äidin kuoltua. Muistan, että mummu säilytti tämän lipaston päällä rasiaa, jossa oli nappeja :) Aina kun olin mummulassa yökylässä, leikin näillä napeilla. Kun tämä lipasto pelastettiin kellarista sen kansilevy oli tosi huonossa kunnossa, minä hioin sen ja vahasin, muuten kaappi on ihan alkuperäisessä kunnossaan.

Ylimmäisessä kuvassa vilahtaa myös meidän makkarin kirjakaapin kulmaa, tuo johon joku lapsista on liimannut jonkun tarran... Tässä kaapissa on lasiovet ja siellä tosiaan säilytetään osaa meidän kirjoista. Tästäkin tykkään ja erityisesti sen vuoksi, että tämän on tehnyt mieheni isä nuoruusvuosinaan, parikymppisenä äidilleen ja appi täytti kuitenkin viime kuussa jo 80 vuotta, eli ikää on kertynyt tälle hyllyllekin. Kuvaa en voinut ottaa, koska hylly näytti kuvassa niin levottomalta kaikkine kirjoineen...

Alakuvassa vilahtaa myös meidän kamalan värinen sänky... Tämän maalaus on ollut suunnitelmissa jo hetken aikaa, mutta nyt olen saanut varmistusta siihen, että maalaus onnistuisi... Ehkäpä minä sitten kesällä sutaisen tämän uuden väriseksi. Meillä kun ei kalusteita uusita, ellei niissä ole jotain vikaa ja väri ei ole vika :D. Samalla pitäisi maalata tämä makkarin seinä...
Seuraavissa kahdessa kuvassa on sitten meille Helsingistä kotiutunut lipasto, tämä oli aikanaan isäni tädin kotona. Tämänkin muistan niiltä lapsuuden vierailuilta oikein hyvin, täti säilytti aina rahojaan lipaston ylälaatikossa ja kun täti hipsutteli laatikolle, tiesi, että saa pikkuisen "namirahaa" :).  Isän tädin kuoltua, tätä lipastoa säilytettiin sukulaisten luona niin kauan, että oma talomme valmistui, olin niin tyytyväinen sinä päivänä kun tämän kävimme vihdoin kotiin hakemassa.

Tämä lipasto on ihan siinä kunnossa kuin se on tädinkin luona ollut, eli tätä ei ole vuosien tai vuosikymmenten saatossa käsitelty mitenkään, on ihan alkuperäisvärityksessään.
Meillä on kyllä muitakin huonekaluja, joista en haluaisi luopua, mieheni itse puusepän opinnoissaan tekemät yöpöydät ja tv-taso sekä tyttären huoneesta löytyvä anopin ja appiukon aikanaan ensimmäiseen kotiinsa ostama lipasto tulevat ainakin mieleeni.

Kuten tuolla kirjoitin, meillä ei huonekalut vaihdu kovinkaan tiuhaan, meillä on edelleen käytössä muutamia huonekaluja, joita mieheni kanssa ostimme ensimmäiseen kotiimme ja jotain sellaisiakin, jotka ovat tulleet mieheni mukana hänen lapsuuden kodistaan, mm. pari Lundian pöytää... Eilen katselin Suomen kauneinta kotia ja siinä niitä Loft-asuntoja katsellessani mietin, että miten eri maailmoissa me eletäänkään... Olihan ne kauniita ja hienoja, mutta oliko ne kodikkaita? Tai tietysti se riippuu siitä, mitä pitää kodikkaana... Minusta se ensimmäinen asunto, Lauttasaaressa, oli kyllä upea ja hieno, mutta en voi kuvitella itseäni asumassa siellä, ihan liian valkoista... Satuitko katsomaan tuota jaksoa Loft-asunnoista, mitä tykkäsit? Mikä tekee sinun mielestäsi kodista kodikkaan?

Kivaa viikonjatkoa kaikille! Kuulemisiin!



sunnuntai 3. huhtikuuta 2016

Koiramaisia kuvausharjoituksia

Minä kävin siis viime viikolla sen Rajala ProShopin järjestämän järkkärikuvauksen jatkokurssin Tampereella, sen veti Pekka Punkari ja täytyy kyllä sanoa, että KANNATTI! Ilman tuota kurssia olisin edelleen kuvannut väärillä asetuksilla, enkä olisi ymmärtänyt mitä ihmettä varten tuossa kameran säädöissä ylipäänsä on olemassa P-kirjain, S-kirjaimen ymmärrän, samoin A:n, mutta P oli ihan ylimääräinen, mielestäni...

Pelkäsin, että haukkasin liian ison palan osallistuessani jatkokurssille, mutta ei, Pekka Punkari oli hyvin selkeäsanainen ja kävi asioita läpi ihan ymmärrettävästi. Huomiota kannattaa kiinnittää siihen, että kuvaa aina L-koolla, eli suurinta mahdollista kokoa, aina niukimmalla pakkaustasolla, eli kamerassa Fine tai extra fine ja RAW- tiedostona kannattaa kuvata. Nuo kaikki itsellä olikin jo kunnossa, olen jo edellisen kurssin (Altti Näsin peruskurssi) kuvannut niin, että kamera ottaa aina sekä RAW- että JPG- kuvat. ISO-herkkyyden kannattaa kuulemma olla autoISOlla, eli antaa kameran päättää... ISO- säätöön kannattaa kuulemma puuttua vasta, kun mennään yli 1600 ISO-arvojen yli...
Valkotasapainon säätöä harjoiteltiin myös, yleensä sekin kuulemma kannattaa antaa olla automaatilla, mutta sitäkin säätämällä kuvien värimaailma muuttuu ihan täysin toisenlaiseksi.
Ja se, mikä jää edelleen kuvaajan haasteeksi, on tarkennus kohteeseen, sitä ei mikään asetus tai säätö tee kuvaajan puolesta, haastetta siinäkin... Kertatarkennusta suositeltiin jatkuvan tarkennuksen sijaan, tosin liikkuvia kohteita kuvattaessa jatkuva tarkennuskin voi olla käyttökelpoinen, jos kontrastia löytyy riittävästi, eli kamera pystyy erottamaan kohteen.
Valotuksen korjaamistakin suositeltiin, etenkin kun kontrastia on paljon, esim. valoa ja varjoa. Tummia kuvia pystyy aina avaamaan kuvan käsittelyohjelmalla, mutta ylivalottuneita ei pysty korjaamaan, yksityiskohtia ei siis kuvan käsittelyohjelmallakaan saa enää esiin.
Ja sitten oli tietysti ihan perusasiaa aukoista, suljinajoista ja terävyysalueista. Nämä on itselleni haasteellisia, kun numeroissa ei tunnu oikein olevan mitään logiikkaa... Mitä suurempi aukko, sitä pienempi numero, mutta mitä isompi syväterävyysalue sitä suurempi numero..
Myös salamaa (ihan tuota kameran omaa perussalamaa) Pekka Punkari ohjasi käyttämään rohkeasti ja kokeilemaan sen vaikutusta kuviin. Hän oli sitä mieltä, että salaman käyttöä vältellään vähän suottakin.


Ja sitten käytiin hyvin pikaisesti läpi myös kuvankäsittelyä, Lightroomia Punkari tuossa tilaisuudessa esitteli, mutta sanoi, että ladatkaa vaikka tuo ilmainen Picasa, silläkin pääsee hyvin alkuun.
Nämä kaikki postauksen kuvat on nyt käsitelty Picasalla. Oikeastaan kaikki kuvat olivat liian tummia, mustanpuhuvia ja kun kohteena ovat koirat, väritykseltään musta ja tummanruskea, niin voi arvata, ettei kuvista juuri mitään erota...

Kävimme viime viikonloppuna metsässä koirien kanssa ja meinasin jo hävittää kaikki nämä kuvat, kun olivat niin huonoja, mustia ja varjoja... Onneksi en ollut vielä saanut aikaiseksi, nimittäin kun nämä oli kuvattu RAWina ja käsitelty Picasalla, kaivettu vaaleat kohdat esiin, niin näistähän tulikin ihan kelvollisia, ainakin osasta. 
Tämä ylempi kuva on alkuperäinen ja alapuolella Picasalla käsitelty, koiran naamasta saa paljon paremmin selvää, toki valkoiset alueet ovat vähän puhkipalaneita, mutta kuvan rajauksella tästä olisi tullut vielä parempi..
Alla olevasta kuvasta ei alunperin saanut mitään selvää... Minusta on kovin lohduttavaa, että jos säädöt eivät satu kiireessä ihan täysin kohdalleen, kuvien käsittelymahdollisuus on valtava myös jälkikäteen. Mulle ainakin sattuu melko usein niin, että kuvat ovat nimenomaan liian tummia.
Nyt minua polttelee tietysti uusi, valovoimaisempi objektiivi tuohon isompaan kameraan ja oikean, hyvän kuvankäsittelyohjelman hankkiminen, tämä on sitten loppumaton tämä tarpeiden lista tässä valokuvaamisessa, aina tulee uusia kun kuuntelee vähän aikaa ammattilaisia... Tokikaan en kuvittele olevani mikään ammattilainen tai edes hyvä kuvaaja, mutta halua oppia kyllä löytyy!

Nyt täytyy lähteä todellisuuteen tästä valokuvien maailmasta ja ryhtyä ruoan laittoon! 

Kivaa sunnuntain jatkoa teille kaikille!
© Meidän elämää
Maira Gall