lauantai 5. syyskuuta 2015

Ystävyys, sisaruus ja koiramaisuuksia

Olen tässä miettinyt, kovastikin, miksi pidän tätä blogia, tiedän, että olen vasta alussa, mutta oikeasti tuossa koiralenkillä aamulla mietin, että onko tässä jotain ideaa... Tykkään seurata muiden blogeja, saada ideoita ja ajatuksia niistä, mutta mitä kukaan saa tästä?  Ja miksi ihmeessä haluan jakaa elämääni vieraiden kanssa... Blogin linjakin on kadoksissa, sellainen sillisalaatti vähän kaikkea, ainakin toistaiseksi ja mahdollisesti  todennäköisesti myös tulevaisuudessa. Tietyllä varovaisuudellakin yritän kirjoitella, en halua jakaa liikaa enkä kovin henkilökohtaistakaan, koska haluaisin tämän pitää  avoimena mahdollisille lukijoille. Luulen, että täällä käy myös tuttuja, jotka ovat kiinnostuneita meidän elämästä, tiedä häntä. Kävijämäärä ei ole suuri verrattuna suosittuihin blogeihin, mutta kun lukijoiden määrään vertaa, niin kävijöitä on paljon enemmän No, katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
Kävimme taas kerran koirien kanssa lenkillä ihanassa metsämaastossa ja siellä on sellainen järvi, tai ehkä mielumminkin rutakko, jossa koirat rakastavat uida, ainoa ongelma on se, että tuosta rutakosta meidän koirat eivät omatoimisesti pääse ylös, eli aina tarvitaan palvelusväkeä nostamaan pojat ylös, niin tälläkin kertaa... Mutta mitä tekeekään palvelusväki, ottaa kännykän ja alkaa kuvaamaan???

Siinä ne veljekset vierekkäin odottivat kun palvelusväki vain kuvaa eikä ollenkaan heitä avusta. No, autoinhan minä, toki, kunhan ensin ikuistin (taas kerran) tämän hetken, minusta vaan ovat kerta kaikkisen suloisia ja naurettavia tuolla rutakossa, kerta toisensa jälkeen. Varsinkin ihmettelen tuota nuorempaa koiraa, ui missä tahansa rutakossa, mutta kiertää lenkillä kaikki vesilätäköt :D

Meidän koirathan on oikeastikin puoliveljiä, sama emo on molemmilla. Vuosi on heillä ikäeroa ja tulevat toimeen kerrassaan loistavasti! Kun nuorempi oli pentu, piti vanhemman kerran kertoa tuolle nappulalle, että HÄNEN ruokakipolleen ei ole asiaa ja sen jälkeen ei ole ollut erimielisyyttä mistään, ei yhtään tappelua, elo on ollut erittäin sopuisaa ja yhteistyö on toiminut. Vaikka molemmat ovat poikia ja kumpaakaan ei ole leikattu niin ongelmia ei ole peloistani huolimatta ilmaantunut.

Vesinoudoissa pojilla on selkeä työjärjestys, vanhempi ui pidemmälle ja hakee ja nuorempi ottaa sitten lähempänä rantaa suusta ja toimittaa perille, näin toimitaan jos veteen heitetään keppi, jos veteen lentää joku oikea vesilelu, niin vanhempi ei tokikaan siitä luovu vaan tuo perille asti.


Ja miten tämä liittyy otsikkoon??? No aasin silta lienee kaukaa haettu, mutta sisaruksia ovat nämä koiratkin ja samalla toistensa parhaita ystäviä.

 Pikkuveli kaatui koulumatkalla polkupyörällä ja palasi itkien kotiin, mitä teki isoveli? Toinen tuli hyppytunnillaan kotiin tarkistamaan pikkuveljen tilanteen ja toinen  lähti unisena, suoraan sängystä tarkistamaan pikkuveljen kolhut vielä uudelleen ja vei lievästi loukkaantuneen pikkuveljen kouluun autolla. Kunpa tämä huolehtivaisuus ja välittäminen säilyisivät  elämän kolhuissa, eivätkä lapset antaisi minkään, koskaan tulla välilleen! Tänä kesänä on ollut ihana huomata, että kun vanhin sisaruksista lähtee johonkin, niin hän monesti miettii, voisiko pienimmistä jompi kumpi tulla mukaan tai peräti molemmat. Olen kuitenkin yrittänyt välillä vähän toppuutella mukaan ottamista ja lähtemistä (pienimmäthän ovat aina valmiita kuin partiolaiset) ja muistuttaa tätä vanhinta siitä, että hän voi myös nauttia ihan omista menoistaan, ettei aina pidä ja tarvitse ottaa pienimpiä mukaan.

On se muuten kummallista, miten samalla kasvatuksella ja säännöillä ja periaatteilla lapsista tulee niin erilaisia... Toisista tulee hyvin omaan napaansa tuijottajia, muista vähät välittäviä ja toisista sitten enemmänkin muiden hyvää ajattelevia kuin itseään. Ja miten se joka ajattelee vain itseään ja omaa parastaan, ei oikeasti voi nähdä sitä, että muutkin ovat olemassa, heillä on omia toiveita, omia haaveita ja omia tarpeitaan? Minun on vaikea ymmärtää sitä, olen aina kuulunut siihen "kiltin tytön"-kategoriaan, joka ei voi sanoa ei muille, kun muille tulee paha mieli, joka ei voi sanoa edes sitä, että tuo tuntui pahalta tai että en halua... Olen elämässä pikku hiljaa opetellut sanomaan ääneen omia toivomuksiani ja halujani ja yrittänyt olla joka tilanteessa miettimättä sitä, miltä se tuntuu muista, tietynlaista itsekkyyttä olen siis yrittänyt opetella... Mutta vaikeaa se on ja vaikeaa on sen käsitteleminen, että joku loukkaantuu, kun pidän omia puoliani tai rakkaitteni puolia, mutta kai sitä pikku hiljaa siihenkin oppii.

No, sellaisia mietteitä näin lauantaina. Sain pienimuotoisen siivousinspiksen, kävin tänään hakemassa uuden maton meille olkkariin ja sen lattialle saaminen vaati paikkojen järjestämistä ja lattioiden imurointia ja pesemistä, vaan nyt se on tehty, kynttilät sytetty, ihana olo :) Lapset kaikki pelaavat änäriä tuolla alhaalla vielä hetken, kohta on pienimpien aika kiivetä yläkertaan omiin sänkyihinsä, mutta pelatkoon nyt näin lauantai-illan kunniaksi vielä hetken.

Kivaa viikonlopun jatkoa teille kaikille!

-Anu





4 kommenttia

  1. Oli kuule Anu niin monta sellaista asiaa tässä sun kivassa tekstissä, joihin pystyn samaistumaan ihan täysin. Ihan kuin omasta kiltin tytön elämästäni tuo, että sitä teki kiltisti mitä milloinkin pyydettiin. Huolimatta siitä, mitä olis oikeasti tehnyt mieli tehdä. Mutta paljon siinä on kyllä sitäkin, että mulla oli lapsena kotona niin jyrkkä kuri, että mitään mahdollisuuksia sanoa vastaan, ei edes annettu. (Tää tosin koskee vain äitipuoltani, koska isä oli aamusta iltaan töissä, eikä ollut näkemässä sitä suorastaan "diktaattorimaista" touhua, jonka takia musta silloin varmaankin tuli sellainen nöyrä ja hiljainen (ja alistettukin, jos suoraan sanon)). Mutta onneksi siitä on vanhemmiten päässyt eroon. Pitkälti mun kannustavan miehen ansiosta.

    Ja todellakin. Miten voikin samasta puusta kasvaa niin erilaisia lapsia :). Ihanaa kylläkin. Ja musta tuntuu, että sellainen itsekkyyskin on vaan hetkellistä ja jos perheessä on niitä epäitsekkäitä henkilöitä, niin ihan varmasti nämä vähemmän muita ajattelevat jossain vaiheessa muuttuvat myös itse sellaisiksi, koska on malli olemassa.

    Äläkä kuule semmoisia mieti, että miksi tai kelle kirjoittaa. Mun mielestä blogi on siitä kiva, että sinne voi kirjoittaa silloin kun siltä tuntuu ja siitä aiheesta, mikä itsestä tuntuu just silloin ajankohtaiselta. Ja silloin kun ei kertakaikkiaan huvita kirjoittaa, niin ei kannata suoda sille ajatustakaan. Väkisin kun ei mitään synny. Ja kyllä se väkinäisyys aina lukijallekin paistaa läpi.

    PS. Oli kiva kun nyt pääsi liittymään lukijaksi. Tulee nää sun päivitykset automaattisesti lukulistalle näkyviin. Muuten voi käydä niin (ja on käynytkin), että en aina muista välillä käydä kurkkaamassa. Täällä ollaan siis. Päivittyy blogi tai ei <3

    VastaaPoista
  2. Ihana Annukka, kiitos ja tervetuloa joukkoon! Nyt kun mainitsit, niin meillähän oli kanssa melkoinen kuri, vielä nytkin koen tietynlaista huonommuutta ja arvottomuutta aika ajoin, onneksi ikä ja onnistumiset auttaa!

    Kiitos noista lohduttavista sanoista, että esimerkki veisi tuota liiallista itsekkyyttä pois!

    VastaaPoista
  3. Vastavierailulla! Blogisi vaikuttaa kivalta ja monipuoliselta :) Jään lukijaksi ja tervetuloa uudelleen myös mun blogiin :) Kivaa viikkoa!

    VastaaPoista
  4. Kiitos Jassuntassu, mukava on myös sinun blogisi, kävin vähän lisää tutustumassa tässä kun odottelen, että lapset olisivat valmiita unten maille.

    VastaaPoista

Kaikki saamani viestit ilahduttavat minua suuresti, kiitos siis sinulle!

© Meidän elämää
Maira Gall